Kadonneiden tunnelmien vangitsija
Kuvataiteilija Erika Adamssonin teokset ovat eräänlaisia kuvakaappauksia ihmisten arjesta ja kaupungin elämästä. Hän löytää kauneutta myös sieltä, mistä useimmat eivät sitä etsi.
Turun kauppatorin laidalla seisoo matala rakennus, jonka katolla olevassa kyltissä lukee “Paulig”. Rakennuksen seinustalla istuu neljä miestä, jokaisella valkoinen paita, kravatti ja tummat housut. Tunnelma on seesteinen, jopa ankea. “Taksikuskit tauolla” on yksi monista Erika Adamssonin Turkua ja sen ihmisiä kuvaavista maalauksista.
– Olen maalannut taulun 1960-luvulla otetun valokuvan pohjalta. Ystäväni sanoi, että maalausta katsoessa voi melkein haistaa vanhan ajan partaveden ja savukkeen tuoksun. Se on paras mahdollinen palaute, sillä se kertoo, että maalaus on tavoittanut jotain olennaista ja pystynyt välittämään sen katsojalle, Erika sanoo.
– Eihän taide ihmisen todellisuudentajua pois vie, mutta se tarjoaa tien päästä hetkeksi jonkinlaiseen välitilaan, jossa voi kohdata muistoja. Mielestäni se on lohdullista.
Maalaustaide on Erikalle oma kielensä, jolla välittää havaintoja maailmasta.
– Kirjailijalle on luontevaa ilmaista itseään sanoin, kun taas kuvataiteilija puhuu kuvin. Sanoman ei välttämättä tarvitse olla poliittinen tai kantaaottava, vaan se voi olla esimerkiksi kauniisti lankeavan valon vangitseminen kuvaan.
Alumiinille rakentuva maailma
Lopputuloksen ohella myös itse maalausprosessi on Erikalle tärkeä.
– Materiaalien kanssa leikkiminen vetoaa minuun aina uudestaan. Saan iloa värien sekoittamisesta ja siitä, kun sivellin liukuu pitkin pintaa ja jättää siihen jäljen.
Hän maalaa öljyväreillä alumiinilevylle, joka on suhteellisen harvoin käytetty maalauspohja jo sen hinnan vuoksi.
– Minulle alumiini on juuri sopiva materiaali. Sen pinta luo maalaukselle omanlaisensa valon ja varjon leikin. Sama kohta voi näkyä valona tai varjostuksena riippuen valaistuksesta, jossa maalaus on. Siten teos tavallaan kasvaa itsensä ulkopuolelle ja kommunikoi ympäröivän tilan kanssa. On palkitsevaa luoda kaksiulotteiselle pinnalle kolmiulotteisia maailmoja, Erika kertoo.
Aiheet teoksiin muhivat Erikan takaraivossa toisinaan pitkäänkin, joskus ne ilmaantuvat väläyksittäin.
– Aiheet eivät valikoidu pelkän visuaalisen havainnon pohjalta, vaan niihin kiteytyy myös tietoa, kokemuksia ja tarinoita. Tykkään käydä historiallisissa rakennuksissa ja kotimuseoissa, mikä on vaikuttanut siihen, millä silmällä katson maailmaa. Otan eri paikoista kuvia itselleni muistoksi, ja joitakin hyödynnän maalausteni pohjana. Jotkin maalaukseni puolestaan ovat syntyneet televisiosarjan innoittamina, hän sanoo.
Erika on paljasjalkainen turkulainen. Hänen lapsuudenkotinsa sijaitsi Turun keskustassa paloasemaa vastapäätä. Useaan kaupungin kolkkaan liittyy paljon muistoja, mikä näkyy myös maalauksissa. Moni niistä huokuu tietynlaista kaipuuta, pyrkimystä tavoittaa jotain mennyttä.
– Olen monien turkulaisten tapaan jokseenkin kriittinen suhteessa purettuun kaupunkikuvaan ja toimiin, joita on tehty menneinä vuosikymmeninä. Toivottavasti vanhaa ei enää suotta riivitä. En kaipaa pelkästään kauniita rakennuksia vaan myös tuoksuja, joita ei enää ole, Erika toteaa.
– Onneksi kauniita paikkoja on myös säilynyt. Sellaisia ovat esimerkiksi kadut, joiden erityinen tunnelma on pysynyt samanlaisena lapsuudestani tähän saakka. Kutsun niitä ikuisen sunnuntain kaduiksi. Niitä ovat muun muassa kauniin seesteinen Sofiankatu sekä Sirkkalankatu, jossa leijailee vanhojen talojen ja rappukäytävien tuoksu. Tällaisia muistoja ei haluaisi menettää.
Yhteiset haasteet oppilaiden kanssa
Erika piti jo lapsena päiväkirjaa, mutta sanojen sijasta paperille piirtyi kuvia. Hän tiesi varhain, että käsillä tekemisestä tulee myös hänen ammattinsa.
– Yksi haaveeni oli olla käsityönopettaja. Suunnittelin, että sisustaisin oman luokkahuoneen, jossa olisi vain kilttejä tyttöjä rauhassa ompelemassa. Se olisi minun valtakuntani, jossa saisin itse määrätä, Erika nauraa.
Kuvataide vei kuitenkin voiton. Lukioaikana Erika kävi Turun työväenopistossa kaikilla mahdollisilla alastonmallipiirustus- ja maalauskursseilla.
– Turun Piirustuskouluun hain heti lukion jälkeen, ja myöhemmin pääsin lukemaan yliopistoon taidehistoriaa. Sittemmin suoritin vielä kuvataiteilijan tutkinnon ammattikorkeakoulussa. Myös opettaminen kiinnosti minua, ja olen suorittanut yliopistossa kasvatustieteiden kokonaisuuksia ja pedagogisia opintoja.
Erika päätyi Taideakatemiaan ensin sijaisopettajaksi ja sai myöhemmin paikan kuvataiteen osa-aikaisena lehtorina. Pesti jatkuu edelleen. Hän on kiitollinen siitä, että palkkatyö on niin lähellä taiteilijan työtä.
– Ei minulla olisi maalauksen opettajana yhtä paljon annettavaa, jollen itse painisi samojen haasteiden äärellä kuin opiskelijat. Taiteilijuus ja opettajuus myös ruokkivat toinen toisiaan, sillä saan vuorovaikutuksesta opiskelijoiden kanssa näkökulmaa omaan taiteelliseen työhöni ja päinvastoin.
Taiteilijan ammatissa työ ja arki kulkevat käsi kädessä.
– Nautin taiteen tekemisestä, mutta toisinaan se on raskasta siinä missä muukin työ. En tietenkään koko aikaa maalaa, mutta aivot raksuttavat taustalla. Siinä mielessä ajatus ammatista, jossa työllä ja muulla elämällä on selkeä raja, tuntuu toisinaan houkuttelevalta. En silti vaihtaisi tätä mihinkään, Erika sanoo.
Pakopaikka ilman pistorasioita
Erika tekee taidetta ateljeessa omassa kodissaan, Ispoisissa sijaitsevassa 1950-luvun talossa.
– Toisaalta ajatus työhuoneesta kodin ulkopuolella viehättää, mutta käytännössä omassa kodissa työskentely on paras ratkaisu. Siten voin vaikkapa aloittaa vielä illalla uuden maalikerroksen levittämisen, laittaa välillä perunat kiehumaan ja jatkaa töitä. Mutta kun työskentelen, ateljeeseen pääsy on kielletty kaikilta muilta paitsi Sylvi-koiralta, Erika kertoo.
Vastapainoa työlle löytyy kodin pihalta.
– Aika kuluu puutarhanhoidossa kuin huomaamatta. Tosin perheeni sanoo, että valtaosan tuosta ajasta vain seison pihalla ja katson tyhjyyteen. Todellisuudessa suunnittelen silloinkin; skannaan katseellani pihaa ja mietin, että tuo kivi pitää siirtää tuonne ja tuo istutus tuonne.
– Minua viehättää, jos kasveilla on historiaa. Esimerkiksi tutuiltani saamilla pistokkailla on jo oma tarinansa, joka jatkuu minun puutarhassani. Kasvit muistuttavat myös ihmisistä, joilta olen ne saanut.
Kesäisin opetukselta vapautuu aikaa maalaamiselle. Silloin Erika pystyy keskittymään täysillä tulevien teostensa ja näyttelyidensä valmisteluun.
– Varsinaista lomaa minulla on vain harvoin. Esimerkiksi nyt minulla on työn alla eräs julkinen teos, ja maaliskuussa käynnistyy näyttely taidemuseo Chappessa Tammisaaressa, hän kertoo.
Kun vapaata siunaantuu, Erika suuntaa perheensä kanssa Brandöhön Ahvenanmaalle, missä vuosituhannen alussa rakennettu mökki tarjoaa oivan piilopaikan kaupungin vilinältä.
– Alkujaan toivoin, että paikalla olisi ollut valmiina vaikkapa kalastajatupa, jolla on omat tarinansa kerrottavanaan. Olemme kuitenkin pyrkineet muokkaamaan mökistä sellaisen, että se muistuttaisi mahdollisimman vähän uudisrakennusta ja olisi meidän näköisemme. Mökissä ei ole sähköjä tai muita nykyajan mukavuuksia, joten siellä pääsee arjesta irti. Aikaa ja huomiota vaativaa puutarhaakaan siellä ei ole, Erika nauraa.
Erika energiankäyttäjänä
Plussia:
Kodissamme on otettu öljylämmityksen rinnalle käyttöön energiatehokas vesi-ilmalämpöpumppu. Myös lämmöneristystä on parannettu.
Pidämme talvellakin asuinlämpötilan sopivan alhaisena. Villasukat kuuluvat vanhaan taloon!
Pyrimme säästämään lämmintä vettä. Suihkussa eivät teinitkään saa lotrata.
Miinuksia:
Vanha talo ei tule koskaan valmiiksi. Energiatehokkuutta aiomme tulevaisuudessa parantaa ikkunaremontilla ja lisäämällä eristeitä vanhojen lankkulattioiden alle.
Erikan näyttely Paikan henki – Genius Loci Salon Taidemuseo Veturitallissa 31.8.2025 asti. Erikan taidetta voi seurata Instagramissa: @eadamsso
Teksti: Juho Heikkinen // Kuvat: Mikael Soininen // Meikki ja hiukset: Alisa Oksanen